Viime vuoden syyskuun ensimmäisenä perjantaina suuntasimme Vahen Antin kanssa auton keulan kohti Virolahtea osallistuaksemme viikonlopun kestävälle Meloja 3 -kurssille ja taitokokeeseen. Itselläni ajatus Meloja 3 -kokeesta virisi 2025 alkuvuodesta ja Anttia ei tarvinnut hirveästi houkutella kaveriksi mukaan. Kesän aikana varmistui, että taitokoe voidaan suorittaa koko viikonlopun kestävän kurssin yhteydessä ja tästä syystä ajelimmekin kajakit katolla kohti Lapurinsalmen parkkipaikkaa Virolahdella ja odotuksissamme oli reipasta ulkoilmaelämää meriympäristössä.
Retkivarustusta kajakkeihin sovitellessamme tutustuimme myös muihin kurssilaisiin, joita oli lisäksemme neljä, sekä kurssin vetäjiin – Jalo-Aatos Alastaloon ja ”apuope” Timo Kestiin. Molemmat ovat pitkän linjan melojia sekä melontakouluttajia ja itse tiesin aiemmin Jalon kursseille osallistuneena olevamme hyvissä käsissä.
Kajakin pakkaus-Tetriksen jälkeen raahasimme retkilastissa olevat kulkineemme vesille ja suuntasimme kohti viikonlopun tukikohtana toimivaa Suuri-Pisin ulkoilusaarta, johon meidän oli tarkoitus perustaa tukikohta telttaleirin muodossa. Matkalla teimme pieniä tekniikkatreenejä ja ihmettelimme samalla liki peilityyntä merta. Normaalista poiketen viikonlopuksi toivottiin tuulta ja aallokkoa, sillä taitokokeessa tuulen nopeuden tulee olla 5-10 m/s ja aallonkorkeuden 0,5-1 metriä. Tyynestä säästä ja leppoisasta vauhdista huolimatta alkoi tapahtua kummia, kun yksi melojista uupui ja hänelle alkoi tulla vilu. Lieneekö tämä jo osa taitokoetta? Ryhmätyönä meloja kuitenkin saatiin turvallisesti rantaan sekä lämpimään ja lopulta pääsimme pystyttämään majoitteita illan jo hämärtäessä.
Yöllä tuuli alkoi nousta ja lauantai valkenikin sen osalta lupaavissa merkeissä. Aamupalan ja aamujumpan jälkeen siirryimme vesille erilaisten pelastamismenetelmien ja melonnan tekniikkaharjoitusten pariin ja samalla tutustuimme meriluontoon ja sen erityispiirteisiin. Meloja 3 -taitoihin kuuluu myös kajakkipyörähdys ja tätä saimme omaan tahtiimme päivän aikana suorittaa ”pois alta” ennen sunnuntain varsinaista näyttökoetta. Itse olin tahkonnut pyörähdystä keväällä uimahallissa ja kesällä Saimaalla, mutta nyt merellä aallokossa se ei vaan onnistunut ja sain harjoitella uimista ja pelastautumista useamman kerran. Samaan aikaan Antti pyöräytteli niitä varmalla rutiinilla. Lounastelimme päivän aikana ja palasimme leiriimme alkuillasta. Ohjelmassa oli vielä erilaisia solmuja, navigoinnin teoriaa ja illan pimetessä kävimme rantakallioilla katselemassa ja merikartalta etsimässä erilaisia meriväylien loistoja, jotka vilkuttivat valojaan.
Sunnuntaiaamu saapui ajastaan ja itselläni yö oli mennyt eriasteisissa horrostiloissa kajakkipyörähdystä päässäni kelaten ja keväästä saakka kipuillutta olkapäätä varoen. Erityisen hyvät lähtökohdat tulevaa näyttökoetta ajatellen! Vesille päästyämme Jalo ilmoitti näyttökokeen alkaneen ja alkumatkan saimme meloa takaperin aallokossa. Siitä jatkettiin ryhmässä aina yhden kurssilaisen suunnistaessa vuorollaan kohti rajavyöhykkeen takarajalla olevia luotoja. Päätin matkalla, että ainakaan minulla meloja 3 -koe ei jää kiinni kajakkipyörähdyksestä ja siinähän se sitten pyörähti, kun asiaa ei sen enempää ajatellut. Matkanteko helpottui hetkessä, vaikka kuivapuvun falskannut vetoketju pitikin paidan mukavan märkänä. Vai oliko se tuskanhikeä – en tiedä.
Kauimmaisilla luodoilla pääsimme surffaamaan aallokossa ja ottamaan tukea murtuvassa sivuaallossa. Mahtavia juttuja ja porukka alkoi olla jo ihan fiiliksissä – niin itsekin. Lopulta saimme tehtäväksemme rantautua postimerkin kokoiselle luodolle, jossa testattiin osaamistamme erilaisissa paikantamiseen, navigointiin sekä solmuihin liittyvissä tehtävissä. Luodolta lähdettiin kuin pulkalla mäkeen ja paripelastusten jälkeen meloimme reippaasti takaisin Suuri-Pisille. Toki matkalla harrastimme ”rock-gardeningia”, jota voisi kuvata parhaiten niin, että tarkoituksena on meloa aallokossa mahdollisimman läheltä kallioita ja kiviä erilaisia melonnan tekniikoita hyödyntäen. Melkoisen hauskaa puuhaa sekin.
Rantaan päästyämme purimme leirimme ja Jalo kävi jokaisen luona henkilökohtaisesti kertomassa näyttökokeen lopputuloksesta. Antin kanssa lyötiin ylävitoset, kun saatiin tieto läpäisystä. Kuudesta kurssilaisesta vain yksi ei tällä kertaa saanut koetta läpi ja pettymys oli käsinkosketeltavaa. Kuten itsekin viikonlopun aikana totesin: Monesti ei ole kyse taidosta tai sen puutteesta, vaan siitä miten korvien väli toimii.
Viikonlopun retkikamat eivät menneet kajakkeihin sen paremmin kuin tullessakaan, joten otsa hiessä piti meidän paluumatkalle lähtevän. Takaisinpäin meloessa nautimme myötäaallon kyydistä ja mantereelle palattuamme saimme vielä henkilökohtaisen palautteen viikonlopusta ja treenivinkkejä kotiin viemisiksi. Väsyneinä mutta onnellisina ajelimme Antin kanssa takaisin Imatralle ja itselleni tulee vieläkin hymy huulille viikonloppua muistellessani. Olipa kivaa! Meriympäristö toi mukavan uuden vivahteen melontaan ja kaipuu uusille meriretkille jäikin kytemään.
Teksti: Jari Myllärinen
Kuvat: Jari Myllärinen ellei toisin mainittu